sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Loistavaa pizzaa Napolissa

Napolia ei voi ohittaa ilman pizzanautintoa. Olisi hullua edes yrittää. Pizza oli pääsyy, miksi hääpäivämatkamme suuntautui juuri Napoliin. 

Poimin tähän alkuun pizza-asiaa Saku Tuomisen ja Luca Platanian kirjasta Pizze. Kirja opasti meitä matkan suunnittelussa paljon. Se sai meidät innostumaan paitsi Napolista, myös tarkemmin harkitusta pizzanteosta kotikeittiössä. Viimeksimainitusta lisää myöhemmin. 

Pizza on lähtöisin Napolista. Alueen köyhyys on yksi selitys sille, miksi yksinkertainen mutta täyttävä tomaatin ja leivän yhdistelmä on lähtenyt juuri Napolista. Kaupungin kansainvälinen historia taas vaikutti espanjalaisten ja ranskalaisten vaikutteiden myötä leipäkulttuurin rikkauteen. Napoli on oiva pizzapaikka myös raaka-aineiden suhteen. Alue on keskellä mozzarella-seutua ja täällä kasvaa myös huippuja tomaatteja. 

Nykyään pizzan pääkaupunkeja katsotaan Italiassa olevan kaksi: Rooma ja Napoli. Pizzatyyli näissä kaupungeissa on kuitenkin erilainen. Roomassa saa maailman parhaat levypizzat, kun taas Napoli hallitsee parhaiten pyöreät pizzat. Pizzatyylejä on valtavan monia. Napolilainen pyörä pizza on reunoiltaan paksumpi ja pohja on pehmeä. Moni syökin pizzansa taittamalla palat kahtia. Napolissa löydät myös friteerattuja pizzoja kaikkialta. 

Filosofia gourmetpizzan suhteen on minusta riemastuttavan hieno: intohimolla, huolellisesti huippuraaka-aineista tehty ruoka, johon ihan jokaisella on varaa. Pizze-kirjassa maailman parhaaksi pizzaravintolaksi tituleerattu Pepe in Granin omistaja-pizzaiolo Franco Pepe kertookin, että pizza on demokraattinen ruoka. Hän jatkaa oivallisesti: "En voisi mennä nukkumaan tyytyväisenä jos tietäisin, että suurella osalla oman kyläni asukkaista ei ole varaa syödä ravintolassani." Pizza margherita maksaa Pepe in Granissa 3,90 euroa.
Ensimmäinen pizzapaikkamme Napolissa oli todella huippu da Michele. Myöhäiseen lounasaikaan jono ei ollut mikään mahdoton ja kutistuikin edessämme mukavan nopeaan tahtiin. Jonotus toimi oikeudenmukaisesti niin, että väkijoukon ohi oli uskaltauduttava reippaasti astumaan sisään noutamaan jonotusnumero ja palattava takaisin ulos odottamaan sen huutamista. Oli jotenkin riemastuttavaa nähdä sekä työhaalareissa että mittatilauspuvuissaan miehiä odottelemassa pizzaansa.
Da Michelessä saa vain kahta pizzaklassikkoa, Marinaraa ja Margheritaa. Luonnollisesti tilasimme molemmat, vaihtaen lautasia puolessavälissä syömistä. Pallottelimme syömisen aikana ajatusta kumpi ompi parempi, mutta rajanveto oli mahdotonta. Maut olivat niin selkeitä ja tuoreita, että huokailimme ihastuksesta useampaan kertaan. Viereisessä pöydässä nauraa räkättänyt naisnelikko sai meidätkin nauramaan toistuvasti.
Eat Pray Love- laffassa on aika hieno pätkä kuvattu juurikin da Michelessä. Julia Robertsin puheet alastomuudesta, jenkkakahvoista, pizzasta ja lottovoitosta taitaa olla aika paikkansapitävä.
Oluiden kanssa pizzat maksoivat 14 euroa. Viiniä da Michelestä ei saa.

Gino Sorbillon edusta oli aina ohikulkiessamme täyteen tuupattu porukkaa. Välillä ihmisten piti jakaantua autojen tieltä eri puolille kujaa. Olimme jo melkein luovuttamassa Sorbillon pizzojen suhteen, kunnes äkkäsimme kysyä niitä mukaan. Vähintään puolentoista tunnin jono tuli ohitettua näin kätevästi ja saimme pizzat käsiimme kymmenen minuuttia tilaamisesta. Paikallisen punaviinin kävimme ostamassa viereisestä putiikista. Pyysin myyjää avaamaan sen saman tein. Mukaan saimme kaksi muovimukia. 
Istahdimme läheisen aukion laidalle nautiskelemaan auringonpaisteeseen. Tuossa hetkessä oli kyllä niin hurjasti iloa, rentoa yhdessäoloa ja maukasta, mutkatonta nautiskelua, että oli pakko hymyillä koko ajan. Itse valitsin Margherita Bufala DOC:n (7 euroa) ja Jukka otti gorgonzola-syistä Esterinan (6,40 euroa). 
Emme olleet ainoita joita aurinko ja jonottamattomuus houkuttivat syömään aukiolla. Turinan lomassa tälle kaupungissa vasta tunnin olleelle herralle maistui myös lasillinen pullostamme. 
Di Matteo ei hurmannut meitä niinkään pizzoillaan, mutta euron arancinit olivat aivan loistavia. Kuvassa näkyvä rennonletkeä kattaus hymyilytti kovasti. Tilattuamme neljän euron punaviinipullon saimme ihan lasitkin.
Arancini rosso ja bianco maistettiin tietysti molemmat. Täytettyjen riisipalluroiden kuori oli ohut ja miellyttävän rapea. Täyte oli kauttaaltaan maustettu hyvin. Riisi oli ilmavaa, mutta pysyi syödessä hyvin kasassa. Keskustan kastikkeet olivat todella maistuvia ja meheviä. Jälkiviisaana voi todeta että olisi pitänyt tilata punkkupullon kanssa pöytä täyteen näitä ihania riisipalluroita. 

Pizzeria di Matteossa eniten pizzafiilistä latistivat tölkistä noukitut herkkusienet. En edes kuvitellut tämän olevan mahdollista arvostetussa pizzeriassa. Mietimme olisiko pizzanautinto kohonnut korkeammalle erilaisten valintojen myötä. Koko lounaamme juomineen maksoi 19,50 euroa.

Di Matteon alakerran pizzavalmistushyörinöitä oli kiehtovaa katsoa. Laatikosta otettiin valmis pizzataikinapallura, jota kaksi miestä vuoroissa muotoili ja täytti. Kolmas mies työsi pizzan mestarin nimellä koristeltuun uuniin käännellen sitä paiston aikana. 
Toisaalla friteerattiin pizzaa kuumassa öljykylvyssä.
 
Di Matteo oli yksi niitä harvoja huippupizzapaikkoja, jotka ovat auki myös sunnuntaina lounasaikaan. Saimme kahdentoista aikoihin helposti pöydän yläkerrasta (kunhan ymmärsimme astua rohkeasti vitriinin vierestä sisään), mutta syötyämme jono oli kasvanut melkoisesti. 

Napolilaiset ovat olleet huolissaan pizzalaadun heikkenemisestä ja he perustivat 1984 aidon napolilaisen pizzan yhdistyksen eli Assosiazione Verace Pizza Napoletanan. Päästäkseen mukaan tähän yhdistykseen ja saadakseen ripustaa kyltin pizzeriansa ulkopuolelle pitää täyttää tiukat kriteerit raaka-aineiden, työkalujen ja työtapojen suhteen. Pizzan voi yhdistyksen mukaan paistaa vain puu-uunissa.
Vera Pizza Napoletana-merkki ei ainakaan meidän kohdallamme johdattanut onnistuneeseen paikkaan. Pizzeria Mattozzi teki Jukalle pizzan, jossa jäi täytteen ja pohjan väliin toisiaan erottava epämiellyttävä lima. Olisiko ollut pohja hiukan raaka? Itse tilasin pasta carbonaran, joka tuotiin minulle vasta kun mieheni oli syönyt pizzansa. Annoksessa ainoa hyvä asia oli napakan kypsä pasta, muuten ruoka muistutti jättikokoista munakokkelia kinkkukikareilla ja pastalla ilman mainittavaa makua. Viinipullon kanssa laskumme ei onneksi ollut kuin kaksikymmentä euroa. 
Pizza fritta eli friteerattu pizza on perinteinen napolilainen katuruoka. Me maistoimme sitä Gino Sorbillon naapurikojussa heti saavuttuamme Napoliin. Pizza tehtiin muotoilemalla pohjataikina, lisäämällä täytteen ja sulkemalla pizza huolellisesti taskumaiseksi calzoneksi. Sitten pizza friteerattiin komeankokoisessa öljykylvyssä ihanan rapeaksi. Toinen tapa syödä friteerattua pizzaa on se, että pohja fritataan erikseen ja vasta sitten täytetään. Tätä tapaa emme maistaneet.
Rasvaa tihkuva herkku sisälsi minun makuuni liikaa ricottaa, mutta Jukka tykkäsi kyllä. Friteeraamaton pizza on enemmän meidän makuumme, mutta fritattuakin oli mielenkiintoista maistaa.

Uskotteko kun sanon, että koko rennon reissun aikana ainoa ahdistus meinasi tulla siitä ettei kaikkea vain pysty maistamaan. Se tosin on melkein joka reissun murhe, positiivinen ongelma.

**
Lisään tämänkin jutun blogimme MATKAT-sivulle, jossa on jo 174 matka-aiheista juttua linkattuna. Eri puolilta Italiaa on kertynyt tähän mennessä 24 postausta. 

4 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Oijoi, olette olleet suoraan asian lähteellä! Pizzakin maistuisi, mutta noita arancinoja haluaisin etentoten!

Merituuli kirjoitti...

Kyllä ja oli vallan maistuvaa. Mulle maistuis myös just nyt, molemmat.

Jael kirjoitti...

Herkulliselta näyttää:) Veljeni,joka maahantuo ravintoloille italialaista ruokaa onkin kertonut minulle Napolin hyvistä pizzoista.

Merituuli kirjoitti...

Jael loistavista jopa! Ja fiilislisällä tietysti.

Blog Widget by LinkWithin