Kamelinlihaa ja -maitoa Dubaissa

Piipahdimme tuossa alkuvuodesta Dubaissa, muistattekos? Yksi sen reissun tavoitteista oli maistaa kamelinlihaa, sillä se oli meille ihan uusi maku. Väittävät ihan rasvattomaksikin vielä, mutta sitä on vaikea uskoa. Toisaalta, meille possunnatustajille sillä ei ole mitään merkitystäkään. Saimme vinkin mennä maistamaan kamelia Local House ravintolaan. Sinne suuntasimmekin, sillä se oli kävelymätkan päässä hotellistamme. 

Ravintolan sisustus itsessään oli sekamelskaisen hauska. Kesken aterioinnin huomasimme olevamme ulkoilmassa, sillä kangaskaton raoista paistoi läpi iltataivasta. Keittiön puuhat näkyivät aukon läpi yhdellä seinällä. Erillisessä huoneessa oli myös mukavan näköiset nurkkaukset chillaavampaan menoon. 

Jukka halusi alkuun maistaa kamelipirtelöä. Mies vetäisi juoman maustamattomana. Tarjolla olisi ollut monia makuja, mm. taatelia, vesimelonia ja mangoa. Pirtelö oli aluksi suolaisen makuinen, mutta maku kuulemma laimeni pillittämisen myötä. Juoma meni osastoon "kiva maistaa muttei enempää kiitos".

Tilasimme lisukkeeksi taboulehia, joka tuotiinkin ihan aterian alkuun. Tämä olikin sitten ravintolan parasta antia, joskin hintaansa nähden todella pieni annos. Yrttejä oli käytetty paljon ja maku oli ihanan tuore. 

Muksut tilasivat ruuakseen riisiä ja kanaa, joka osoittautui suureksi annokseksi. Maultaan se ei olisi voinut olla enempää sarjaa perus. 

Minä otin kamelikebabin, joka tarjottiin tylsästi ranskalaisten kanssa. Liha oli todella kuivaa eikä millään muotoa mieleenpainuvaa. 

Jukka halusi maistaa juustoburgerin, jonka lihana on käytetty kamelia. Hamppi oli kyllä suoraan sanoen varmaan huonoin esitys vastaavasta ikinä. Se oli kuiva, tylsä ja aivan ponneton. Hampurilainen sisälsi tasan valmissämpylän, kamelinlihapihvin, juustosiivun ja salaattia. Lisukkeena yhtä tylsät, lötköt ranskalaiset.

Kameliburgeri oli ajatuksena jotenkin kutkuttava. Kulttuureja yhdistävästä ruuasta olisi itsetehdyn sämpylän ja raikkaiden täytteiden sekä paikallisten lisukkeiden kanssa saatu aika mainio paketti. Nyt kokonaisuus oli kertakaikkisen keskenjäänyt ja tökerö. 

Local House oli kokemuksena kyllä ihan pettymys. Hinta-laatusuhdetta ei ollut. Kamelinlihaa oli kuitenkin kiva maistaa. Luulempa silti että sitä pitää kokeilla joskus uudestaan, sillä uskon sen olevan maukasta oikein laitettuna. Ihan niinkuin kaikki muukin ruoka on kun viitsii vähän nähdä vaivaa. 

Kitchit suola- ja pippurisirottimet eivät kohentaneet fiilistä. 

 ***

Kamelituotteista kun puhutaan, on pakko mainita myös Deiran puolelta, maustesouqien läheltä rannasta löytynyt jäätelökoju. Se myi kamelinmaidosta tehtyjä jäätelöitä esimerkiksi sahramin ja taatelin makuisina. Todella hyvää jäätelöä!

Montmartre, Pariisi

Minulle Pariisin paras tunnelma löytyy Montmartrelta. Fiilis siellä on jotenkin leppoisa ja viipyilevä, paremmin en osaa sitä kuvata. Montmartre on täynnä turisteja, mutta mitä siitä. Sekaan mahtuu kyllä. Siskosreissulla kulutimme puoli sunnuntaita kävellen pitkin kukkulan katuja. Välillä istahdimme lasilliselle, toisinaan syömäänkin. Sacre Coeurin portailla nuoret soittivat Raphael McTellin "Streetsof London"-biisiä. Ihastelimme taiteilijoiden työskentelyä Place du Tertrellä ja katusoittajien iloa useammallakin kulmalla. Aurinko paistoi ja hymy oli herkässä. En aio sen kummemmin puhua puhki ihanaa päiväämme, vaan annan kuvien puhua puolestaan. 

Aiemmalla Pariisin reissulla olen kierrellyt Amelie-elokuvan paikkoja, joista monet sijoittuvat juurikin Montmartrelle.

Nõmmen seikkailupuisto Tallinnassa

Tallinnassa on tullut käytyä sen verran monta kertaa, että pelkkä vanha kaupunki ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Vaikka me aikuiset jaksaisimme koluta loputtomasti ravintoloita ja kahviloita, lasten pinna ja kiinnostus ei pelkästään siihen riitä. Eikä tarvitsekaan. 

Tuumiessamme kivaa ja erilaista tekemistä koko perheelle päädyimme Nõmmen seikkailupuistoon. Olemme aiemmalla reissulla käyneet kurkkaamassa paikan kiinnostavaksi, mutta silloin ei aika riittänyt ratojen kiertämiseen. 

Seikkailupuistossa on puiden väliin viritetty erilaisia ratoja. On tikapuita, verkkoja, liukuja, trapetsia, heiluvia puupalikoita, kiipeilyseinää ja vaikka mitä. Ratoja on viisi (vaikka nettisivuilla määräksi kerrotaan kuusi). Mitä pidemmälle pääsee, sitä korkeammaksi ja haastavammaksi rata muuttuu. Turvana on koko ajan valjaat ja niihin kiinnitettynä ainakin yksi, monesti kolme vaijeria, mutta niiden nakasauttelusta paikalleen pitää huolehtia itse. 

Ennen radallelähtöä tarkistetaan lyhimpien pituus, jotta se riittää radalle. Pituusraja on 115 cm ja sillä pääsee kolmelle ensimmäiselle radalle. Seuraaviin ratoihin pituutta vaaditaan yli 140 cm. Meidän perheen naisväki maksoi kolmesta ensimmäisestä radasta, mutta pojat helahoidosta. Pidimme tärkeänä kulkea muksujen kanssa, sillä turvavaljaiden kiinni naksauttelu on oman muistin ja huolellisuuden varassa. Silti kävi niin että poitsumme keikkui innoissaan puussa reippaan kymmenen metrin korkeudessa ilman turvaköyttä. Onneksi mitään ei sattunut. 

Ennen radallemenoa saimme hyvän turvaopastuksen ja harjoittelun englanniksi. Suomensimme kaiken lapsillemme sitä mukaan kuin asioita harjoittelimme. Tämän jälkeen lähdimme omaa tahtia kiertämään rataa.

Osa radoista oli tosi jännittäviä, osa helpompia. 

Radan varrella koettiin monenlaisia tunteita. Välillä jännitys purkautui itkuna, välillä taas naurettiin ihan tikahdukseen asti. Yksi nauruhetkistä oli se, kun minä liu'un jälkeen en saanutkaan jalkoja maahan, vaan liu'uin takaisin keskelle. Tytsy yritti työntää minua radan loppuun, mutta naurultamme siitä ei tullut mitään. Onneksi henkilökunta tuli auttamaan, mutta me emme vain saaneet käkätystämme loppumaan. 

Me tytöt kiersimme lopulta vain kaksi rataa kokonaan ja yhden puoliksi, sillä pikkutytsyä alkoi tosissaan pelottaa. Joillakin radoilla on kaksi vaihtoehtoista reittiä kiertää se, mutta tämäkään ei meitä auttanut. Henkilökunta jelppi meitä hienosti kun halusimme palata takaisin. 

Perheen miehet kiersivät koko radan. Kymmenenvuotias poikamme valitsi aina pisimmän ja vaikeimman reitin, joten helpolla perheen miesväki ei itseään päästänyt. Ihan viimeisellä kahdella puunvälillä poikaamme jännitti jähmetykseen asti, mutta paikan henkilökunta auttoi poitsua hienosti eteenpäin. Minua ei missään tapauksessa olisi saanut enää noin ylös taiteilemaan, sen verran jalat tutisivat jo kolmannellakin radalla. Loppuliuku oli viidennen radan lopussa hulppean pitkä, joskin siihen oli muistaaksemme 50 kilon painovaatimus. Liuku menee meinaten lammen yli, eikä olisi kivaa jäädä keikkumaan sen päälle liian kevyenä. Poitsumme pääsi hienoon loppuliukuun hänkin, mutta lyhyempään.  

Nõmmen seikkailupuisto merkitsi perheellemme hyvin erilaista yhteistä ajanvietettä. Paikka pisti meidät kaikki ylittämään itsemme useampaan kertaan. Olimme todella ylpeitä itsestämme seikkailun jälkeen ja iloisia yhteisestä kokemuksesta. Kyllä minä vieläkin ihmettelen 10-vuotiaamme rohkeutta, sillä hän ei normaalisti ole todellakaan mikään rämäpää. 

Suosittelemme lämpimästi Nõmmen seikkailupuistoa lapsiperheille, jossa on jo vähän isompia muksuja. Paikka on noin 10 minuutin ajomatkan päässä Tallinnan keskustasta, joten taksikaan tuskin maksaa ihan hurjia jos ei omalla autolla ole liikenteessä. Hiukan vajaan kolmen tunnin seikkailu maksoi meidän perheeltämme noin 50 euroa. Lenkkarit ja tuulipuku siis mukaan myös kun Viroon matkustat!

Tämänkertaisen Tallinnankeikauksen koonti ravintolalinkkeineen löytyy täältä. 

Voikukkapikkelssi - nupuilla herkuttelua

Pikku yrttimaata peratessa sain viimein toimeennuttua voikukannuppujen keräämiseen. En ole vielä aiemmin kokkaillut niistä mitään, vaikka iso aikomus on ollutkin useampana vuonna. Nyt muhimassa on useampikin seos, joista kirjoittelen myöhemmin jos ne onnistuvat. Sain nimittäin lahjottua tyttäremme nuppujenkeruuseen ja hän toikin niitä ison astiallisen. 

Ensimmäinen onnistunut kokeilu oli pikkelöidä voikukannuppujen kanssa kukkakaalia, kesäkurpitsaa ja sipulia. Ohje on Jouni Toivasen kirjasta Viettelevät villiyrtit, jonka ohjeilla on onnistuttu ennenkin: kallioimarrellut kantarellit olivat todella hurmaavia ja mesiangervoinen hauki ihanaa. 

Pikkelöidyt kasvikset saivat mielenkiintoista makua niin voikukannupuista kuin tähtianiksestakin. Nuppuja laittaisin seuraavalla kerralla enemmän, jotta niiden maku voimistuisi ja ihana suutuntuma tuntuisi useammin. Laitoinkin reseptiin suluissa 3 kourallista. Me emme laittaneet mukaan lainkaan voikukanlehtiä, joka on toki voinut laimentaa makua. 

Toivanen suositteli syömään pikkelssiä gravaattujen lihojen tai kalojen kanssa. Me söimme kolme päivää maustunutta pikkelssiä alkupalana graavisiian kanssa lasissa ihanaa rieslingiä. Kyllä oli hyvää! Alkupala sopi hyvin arkiruokavieraiden alkupalaksi, sillä kaikki oli valmiina jääkaapissa vain kokoamista odottamassa. 

Muutkin ovat innostuneet voikukkakokkailusta. Jotain maukasta-blogista löytyy esimerkiksi voikukkaleipää. Meidän blogimme muut villikasviruuat löytyvät täältä.  

VOIKUKKAPIKKELSSI
noin 1 litra

1 pieni kukkakaali
1 kesäkurpitsa
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2(-3) kourallista voikukannuppuja (ja pieniä lehtiä)
1 dl väkiviinaetikkaa
4 dl vettä
1 rkl sinappijauhetta
½ dl sokeria
1 tähtianis
2 tl suolaa

Kerää tiukasti nupullaan olevia voikukannuppuja. Laita ne isoon vesiastiaan, jolloin hiekat ja muut roskat painuvat pohjalle. Nosta nuput pois vedestä.
Pilko kasvikset peukalonpäänkokoisiksi paloiksi.
Kiehauta kattilassa etikka, vesi ja mausteet.
Lisää kattilaan sipulit. Kiehauta uudelleen.
Lisää kukkakaalinuput ja kieheuta taas.
Lisää lopuksi kattilaan kesäkurpitsapalat ja voikukannuput (sekä voikukanlehdet).
Siirrä seos hyvin puhdistettuun lasipurkkiin.
Pikkelssi säilyy jääkaapissa pari kuukautta.

Kartiohuhtasieni ja yksinkertainen tapa nauttia se

"Onkohan nää syötäviä?" huutaa Jukka aloittaessaan pienen pihamme nurmikonleikkuuta. Jo ensivilkaisulla innostun. Nämä taitavat olla nyt niitä sieniä, joista Suomen sieniseuran facebook-sivuilla on puhuttu. Kaivan esiin sienikirjat ja naputtelen nettiä. Tutkin, halkaisen, haistelen ja vertaan. Kyllä, olemme löytäneet elämämme ensimmäiset kartiohuhtasienet omalta pihaltamme! Vai olivatko ne paremminkin löytäneet meidät?

Minusta kartiohuhtasieni on hurjan kaunis. Lokeroinen lakki ja erilaiset, syvätkin ruskeat värisävyt hivelevät silmää.

 Kevätsienen kermanvaalean jalan mattainen pinta tuo mieleen pronssisuuttimen läpi ajetun pastan. 

Saaliin pienuus ja ensikertalaisuus sai minut kokeilemaan sienestä jotain hyvin simppeliä ruokaa kotona olevista aineksista. Päädyin kokoamaan paahtoleivän päälle pehmeän makeaksi muhitettua sipulia, paistettua kartiohuhtasientä ja friteerattuja nokkosia. Mausteena vain mustapippuria ja suolaa. 

Kartiohuhtasienen syömiseen riittää kun sen paistaa pannulla. Muita esikäsittelyjä ei tarvita. Halusin säilyttää sienen ulkonäön mahdollisimman alkuperäisenä, joten puolitin sienen. 

Sienen tuoksu oli hyvin pähkinäinen. Suutuntuma oli erityinen lokeroisen lakin ansiosta. Maku oli hieno ja jätti erityisen hyvän jälkimaun suuhun. Ihastuimme Jukan kanssa sieneen kovasti! 

Ensikokeilu kartiohuhtasienellä onnistui hyvin, joskin sipuli hiukan piilotti sienen maun hienoimmat nyanssit. Seuraavaksi voisin laittaa sipulia paljon vähemmän tai kokeilisin jotain muuta. Mitä sinä ehdottaisit kokkailtavaksi näistä kaunokaisista?